kaikki uusiksi

Tyhjän asunnon eleganssi Avaintenluovutusvalssi Tanssi ku transsi Sun ulosmarssi oli farssi

A post shared by Teemu Kunto (@teemukunto) on

Reilu kuukausi sitten elämältäni putosi pohja. Tai ainakin se heilahti rajusti, kun työsuhteeni päättyi yllättäen. Yksityiskohdat vaativat pullon hyvää viiniä ja jaan ne mielelläni kanssasi, mutta en ihan näin julkisesti. Joka tapauksessa olin yhtäkkiä tilanteessa, jossa minulla ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, mitä teen seuraavaksi. Asuin liian kalliissa asunnossa, josta päätin luopua samalla kertaa. Samana päivänä tuli nimittäin täyteen kahden vuoden vuokrasopimukseni, jonka pystyin irtisanomaan saman tien. En tiennyt missä asuisin, mitä tekisin työkseni ja millä eläisin.

Olin kaiken lisäksi viimeisen kahden vuoden aikana oppinut elämään yli varojeni, vaikka tienasinkin yli kaksi kertaa enemmän kuin koskaan aiemmin. Kun muutin edelliseen asuntooni, omistin patjan, tv:n, tietokoneen ja kahvinkeittimen. Hyvin sujuvan myyntityön mukanaan tuoma kohtuullisen mukava palkkataso sai minussa kuitenkin välittömästi aikaan mahdotonta kulutushysteriaa. Kaikkea oli saatava ja mieluummin heti. Ennen kuin huomasinkaan oli luottolimiitit tapissa ja syöksykierteelle hyvät eväät valmiina. Joten kuten kuitenkin selvisin, kunnes työt loppuivat.

Päätin pakon sanelemana laittaa koko elämäntyylini remonttiin. Leikkelin kaikki luottokortit silpuksi ja sain neuvoteltua itselleni yhden lainan, jolla hoidan kaikki muut pois pikkuhiljaa. Myin, annoin eteenpäin ja heitin roskiin kaiken turhan tavaran. Kaiken, mitä en oikeasti tarvinnut tai käyttänyt. Luovuin lisäksi mm. tv:stä ja lopetin kaikki suoratoistopalvelut, joiden katseluun olin käyttänyt viimeisen neljän vuoden aikana valehtelematta varmaan yhden kokonaisen vuoden elämästäni. Kilpailutin oman ja lasten puhelinliittymät mahdollisimman edullisiksi, samoin sähkön ja vakuutukset. Karsin kaikki ylimääräiset juoksevat kustannukset elämästäni.

Tajusin myös ettei minua pitele Vaasassa enää mikään, joten päätin samalla muuttaa ainakin toistaiseksi Seinäjoelle, missä kolme lastanikin asuvat. Löysin kahdessa päivässä ihanan yksiön, joka on kutakuinkin saman kokoinen kuin edellisen asuntoni olohuone. Kylläpä mulla olikin paljon tyhjää tilaa ympärillä! Pidän kovasti avaruudesta ja siitä, että on tilaa hengittää, mutta toisaalta nykyisen asuntoni isot ikkunat ja huikea maisema miellyttävät minua enemmän kuin tyhjä lattiapinta-ala. Lapset mahtuvat tänne juuri ja juuri viikonlopuksi, mutta ennen kaikkea on hienoa, että voin nähdä heitä nyt myös arkisin ja vaikka yksi kerrallaan.

Työkuviot on vielä hieman auki. Tänään aloitin te-toimiston ja yrittäjäopiston järjestämän puolen vuoden mittaisen kehittämisasiantuntijakoulutuksen, joka on osa eteläpohjalaisten pienten yritysten kasvupilottihanketta. Koulutukseen kuuluu muutaman kuukauden työssäoppimisjakso markkinoinnin kehittämisprojektissa ja sen seurauksena on mahdollisuus työllistyä samaan firmaan. Tällä viikolla ratkeaa myös toinen hakemani työpaikka. Maltan tuskin nukkua yöllä, kun sen verran jännittää. Mutta kuten jälleen on nähty, universumi on hyvien puolella ja asioilla on tapana järjestyä.

Kaikkien rajujenkin muutosten keskellä olen voinut paremmin kuin koskaan. Oon pitkään kaivannut aiemminkin toteuttamaani minimalistista elämäntapaa ja tarvitsin selvästi vain kunnon potkun takaisin raiteille. Olen myös todella onnellinen siitä, että pystyn nyt olemaan enemmän lasten kanssa. Ja Seinäjoki. No, mies voi lähteä Etelä-Pohjanmaalta, mutta eteläpohojammaa ei näköjään lähde miehestä.

Tää ei oo voimalaulu
Tää ei oo hoivalaulu
Tää on elämää vaan ei voi ennakoida -laulu
Ne varjon väriset kelat voi rauhas seuraa
Jos on varma ettei hyppää voi huoletta seistä reunal

–Paperi-T

🎶 Ruger Hauer: Kuljettaa

kaikki uusiksi

vastuu on kuulijalla

Bullet the blue sky

A post shared by Teemu Kunto (@teemukunto) on

Vanha viidakon sanonta ”kun savolainen puhuu, niin vastuu siirtyy kuulijalle” olisi varmaan syytä kääntää transmoderniin muotoon ”kun somelainen klikkiotsikoi, niin vastuu siirtyy lukijalle”. Tämä vastuu on jälleen jäänyt viime viikkoina kantamatta pelottavan monilta, niin toimittajilta kuin lukijoiltakin. Huvittuneena ja kauhistuneena oon seurannut Kasmirin lynkkausta, johon aika monella on tuntunut olevan pakottava tarve osallistua. Paheksuminen ja puhina lienee luonnollista, mutta aikamme vapaat ilmaisukanavat tekevät siitäkin brutaalin julkista. Syyllisten saaminen roviolle ja kollektiivinen teurastus mahdollisimman nopeasti tuntuu olevan tärkeämpää kuin huolellinen faktojen tarkistus. Fiksuimmilla on sentään ollut varaa pahoitella ja pyytää anteeksi, mutta sen vaikutus on suunnilleen sama kuin yrittäisi kerätä tuuleen heitetyt revityn sanomalehden palaset takaisin kokoon. Viikkoa myöhemmin.

Valitettavan usein myös erilaisissa ihmissuhteissa huomaa vastaavan tarpeen itsessään ja muissa. Jos jonkin toisen ihmisen kommentin tai ilmaisun voi ymmärtää esim. neutraalilla tai äärimmäisen ikävällä tavalla, lähtökohtaisesti liian monesti valitaan jälkimmäinen. Lieneekö perisuomalaista vai jopa yleismaailmallista, kun toisen vilpitön kehu vaikkapa vaatteista, saa kuulijan miettimään ”olikohan eilisessä paidassani jotakin vikaa?” Medialukutaito on tärkeää, mutta niin on myös taito lukea toista ihmistä oikein. Tunkematta omista ennakkokäsityksistä riippumatta rivien väliin mitään, mitä siellä ei alunperin ollut. Tottakai jokaisella on vastuu myös miettiä mitä ja miten sanoo, mutta loppuviimein suurin osa väärinkäsityksistä tuntuu tapahtuvan aina kuulijan korvien välissä. Mikä siinä onkin niin vaikeaa pyytää tarkennusta toisen heittoon tai tapaan reagoida?

Klassinen ihmissuhdeneuvohan on, että mikäli se mitä joku sanoo tai tekee kuulostaa ikävältä tai saa jopa hermostumaan, olisi suuttumisen sijaan syytä palauttaa se takaisin tyyliin ”ymmärsin kommenttisi näin, tätäkö tarkoitit?” Näin toisella on mahdollisuus tarkentaa tai korjata ja selittää uudelleen, mikäli tarkoitti jotakin aivan muuta. Tätä pompottelua tulisi jatkaa niin kauan, että molemmat ovat samalla aaltopituudella ja ymmärtävät toisiaan. Teoriassa loogista ja helppoa, mutta tosipaikan tullen vaikeaa kuin heinän teko. On yllättävän haastavaa myöntää edes itselleen saati toiselle, että tulkitsee häntä omista traumoistaan käsin automaattisesti ikävällä tavalla. Suuttuminen tuntuu oikeutetulta, koska toinen käyttäytyy omasta mielestä urpåsti, ja tästä kiukusta luopuminen vaatiikin nöyryyttä ja liian hätäisen väärintulkinnan tunnustamista. Joku fiksu joskus kysyikin: ”haluatko olla ihmissuhteessa vai oikeassa?”

Ja kun ajattelen sitä, minua huimaa: kaikki maailman yksinäiset ihmiset puhelimiensa päissä.

–Joel Haahtela

🎶 Malmö: Pihalla susta

vastuu on kuulijalla

sydäntalvi

Eilisen päivän valo ❄️

A post shared by Teemu Kunto (@teemukunto) on

Luin viikonloppuna läpi tähän asti kirjoittamani. Siellä oli muutamia helmiä joukossa, joista pidin erityisesti. Mutta en pitänyt paikoin sävystä. Se oli saarnaava. Ikäänkuin tietäisin paremmin. Minä mitään tiedä. Eikä minulla ole tarvetta ketään opettaa. Kunhan yritän päteä ja saada näkyvyyttä. Niin kuin kai lähes kaikki. Toisinaan. Ihminen on huvittava otus. Allekirjoitan kyllä edelleen kaikki ajatukseni. Mutta en minä niitä sinulle tyrkytä. Ajattele mitä tahdot. Minua kiinnostaa kuulla!

Teloin syksyllä vasemman akillesjänteeni jotenkin. Yritin juosta liian pitkän lenkin liian vähällä harjoittelulla. Sain sen kuitenkin viimein alkuvuodesta kuntoon. Kolme lenkkiä myöhemmin oikeanpuoleiseen tuli täsmälleen sama vika. Tekniikkani taitaa olla kelvoton. Tai sitten yritin lähteä normilenkeille liian nopeasti. Nyt olen jälleen ollut juoksematta monta viikkoa ja koittanut kuntouttaa jalkaani ehjäksi. Se alkaakin olla pikkuhiljaa parempi. Kesän maraton tulee olemaan haastava, mutta uskon edelleen pääseväni maaliin hengissä. Kunhan pääsen jälleen vauhtiin. Vaikeinta on pysyä paikallaan ja odottaa, että paikat paranevat.

Sama taitaa päteä ihmissuhteisiin ja elämään yleensäkin. Minulla on ainakin usein niin kiire eteenpäin, etten malttaisi pysähtyä ja odottaa, että sielu pysyy matkassa mukana. Eilen keskusteltiin twitterissä siitä, tulisiko jokaisen viettää välillä pidempiä aikoja itsekseen, jotta voisi kasvaa ihmisenä ja omana itsenään. Ja siitä että onko siirtyminen suhteesta suoraan toiseen pakoa todellisuudesta, läheisriippuvuutta vai ihan jotain muuta. Ihmiset ja tilanteet ovat tietenkin aina erilaisia, mutta on varmasti tärkeää, että jokainen osaa olla tyytyväinen elämäänsä myös ihan itsekseen, eikä etsi onnellisuutta toisesta ihmisesta tai ulkoista sitä tämän vastuulle.

Minulla tulee pian täyteen koko aikuiselämäni ensimmäinen kokonainen vuosi ilman pysyvää parisuhdetta. Olen huomannut, että viihdyn mainiosti itseni kansssa, vaikka en ole sitä koskaan erityisesti harjoitellutkaan. En väitä, että olisin oppinut hirveästi itsestäni tai kasvanut ihmisenä mitenkään erityisesti. Vaikka kai sitä jonkinlaista kehitystä aina väkisinkin vähän tapahtuu, monesti jopa huomaamatta. Mutta olen nauttinut kuluneesta vuodesta kovasti. Olen todennut, että tiedän suunnilleen kuka olen, mistä pidän ja mitä haluan tehdä. Suunnilleen. Ja aion jatkaa samaan malliin.

Minua kiinnostaa myös erityisesti kuka sinä olet, mistä pidät ja mitä haluat tehdä?

Mikä on elämisen arvoista? Kaikki on peliä ja leikkiä. — Haluaminen on haluamisen pakkoa.

–Henrik Ibsen

🎶 Leon Bridges: River

sydäntalvi