vastuu on kuulijalla

Bullet the blue sky

A post shared by Teemu Kunto (@teemukunto) on

Vanha viidakon sanonta ”kun savolainen puhuu, niin vastuu siirtyy kuulijalle” olisi varmaan syytä kääntää transmoderniin muotoon ”kun somelainen klikkiotsikoi, niin vastuu siirtyy lukijalle”. Tämä vastuu on jälleen jäänyt viime viikkoina kantamatta pelottavan monilta, niin toimittajilta kuin lukijoiltakin. Huvittuneena ja kauhistuneena oon seurannut Kasmirin lynkkausta, johon aika monella on tuntunut olevan pakottava tarve osallistua. Paheksuminen ja puhina lienee luonnollista, mutta aikamme vapaat ilmaisukanavat tekevät siitäkin brutaalin julkista. Syyllisten saaminen roviolle ja kollektiivinen teurastus mahdollisimman nopeasti tuntuu olevan tärkeämpää kuin huolellinen faktojen tarkistus. Fiksuimmilla on sentään ollut varaa pahoitella ja pyytää anteeksi, mutta sen vaikutus on suunnilleen sama kuin yrittäisi kerätä tuuleen heitetyt revityn sanomalehden palaset takaisin kokoon. Viikkoa myöhemmin.

Valitettavan usein myös erilaisissa ihmissuhteissa huomaa vastaavan tarpeen itsessään ja muissa. Jos jonkin toisen ihmisen kommentin tai ilmaisun voi ymmärtää esim. neutraalilla tai äärimmäisen ikävällä tavalla, lähtökohtaisesti liian monesti valitaan jälkimmäinen. Lieneekö perisuomalaista vai jopa yleismaailmallista, kun toisen vilpitön kehu vaikkapa vaatteista, saa kuulijan miettimään ”olikohan eilisessä paidassani jotakin vikaa?” Medialukutaito on tärkeää, mutta niin on myös taito lukea toista ihmistä oikein. Tunkematta omista ennakkokäsityksistä riippumatta rivien väliin mitään, mitä siellä ei alunperin ollut. Tottakai jokaisella on vastuu myös miettiä mitä ja miten sanoo, mutta loppuviimein suurin osa väärinkäsityksistä tuntuu tapahtuvan aina kuulijan korvien välissä. Mikä siinä onkin niin vaikeaa pyytää tarkennusta toisen heittoon tai tapaan reagoida?

Klassinen ihmissuhdeneuvohan on, että mikäli se mitä joku sanoo tai tekee kuulostaa ikävältä tai saa jopa hermostumaan, olisi suuttumisen sijaan syytä palauttaa se takaisin tyyliin ”ymmärsin kommenttisi näin, tätäkö tarkoitit?” Näin toisella on mahdollisuus tarkentaa tai korjata ja selittää uudelleen, mikäli tarkoitti jotakin aivan muuta. Tätä pompottelua tulisi jatkaa niin kauan, että molemmat ovat samalla aaltopituudella ja ymmärtävät toisiaan. Teoriassa loogista ja helppoa, mutta tosipaikan tullen vaikeaa kuin heinän teko. On yllättävän haastavaa myöntää edes itselleen saati toiselle, että tulkitsee häntä omista traumoistaan käsin automaattisesti ikävällä tavalla. Suuttuminen tuntuu oikeutetulta, koska toinen käyttäytyy omasta mielestä urpåsti, ja tästä kiukusta luopuminen vaatiikin nöyryyttä ja liian hätäisen väärintulkinnan tunnustamista. Joku fiksu joskus kysyikin: ”haluatko olla ihmissuhteessa vai oikeassa?”

Ja kun ajattelen sitä, minua huimaa: kaikki maailman yksinäiset ihmiset puhelimiensa päissä.

–Joel Haahtela

🎶 Malmö: Pihalla susta

Mainokset
vastuu on kuulijalla

sydäntalvi

Eilisen päivän valo ❄️

A post shared by Teemu Kunto (@teemukunto) on

Luin viikonloppuna läpi tähän asti kirjoittamani. Siellä oli muutamia helmiä joukossa, joista pidin erityisesti. Mutta en pitänyt paikoin sävystä. Se oli saarnaava. Ikäänkuin tietäisin paremmin. Minä mitään tiedä. Eikä minulla ole tarvetta ketään opettaa. Kunhan yritän päteä ja saada näkyvyyttä. Niin kuin kai lähes kaikki. Toisinaan. Ihminen on huvittava otus. Allekirjoitan kyllä edelleen kaikki ajatukseni. Mutta en minä niitä sinulle tyrkytä. Ajattele mitä tahdot. Minua kiinnostaa kuulla!

Teloin syksyllä vasemman akillesjänteeni jotenkin. Yritin juosta liian pitkän lenkin liian vähällä harjoittelulla. Sain sen kuitenkin viimein alkuvuodesta kuntoon. Kolme lenkkiä myöhemmin oikeanpuoleiseen tuli täsmälleen sama vika. Tekniikkani taitaa olla kelvoton. Tai sitten yritin lähteä normilenkeille liian nopeasti. Nyt olen jälleen ollut juoksematta monta viikkoa ja koittanut kuntouttaa jalkaani ehjäksi. Se alkaakin olla pikkuhiljaa parempi. Kesän maraton tulee olemaan haastava, mutta uskon edelleen pääseväni maaliin hengissä. Kunhan pääsen jälleen vauhtiin. Vaikeinta on pysyä paikallaan ja odottaa, että paikat paranevat.

Sama taitaa päteä ihmissuhteisiin ja elämään yleensäkin. Minulla on ainakin usein niin kiire eteenpäin, etten malttaisi pysähtyä ja odottaa, että sielu pysyy matkassa mukana. Eilen keskusteltiin twitterissä siitä, tulisiko jokaisen viettää välillä pidempiä aikoja itsekseen, jotta voisi kasvaa ihmisenä ja omana itsenään. Ja siitä että onko siirtyminen suhteesta suoraan toiseen pakoa todellisuudesta, läheisriippuvuutta vai ihan jotain muuta. Ihmiset ja tilanteet ovat tietenkin aina erilaisia, mutta on varmasti tärkeää, että jokainen osaa olla tyytyväinen elämäänsä myös ihan itsekseen, eikä etsi onnellisuutta toisesta ihmisesta tai ulkoista sitä tämän vastuulle.

Minulla tulee pian täyteen koko aikuiselämäni ensimmäinen kokonainen vuosi ilman pysyvää parisuhdetta. Olen huomannut, että viihdyn mainiosti itseni kansssa, vaikka en ole sitä koskaan erityisesti harjoitellutkaan. En väitä, että olisin oppinut hirveästi itsestäni tai kasvanut ihmisenä mitenkään erityisesti. Vaikka kai sitä jonkinlaista kehitystä aina väkisinkin vähän tapahtuu, monesti jopa huomaamatta. Mutta olen nauttinut kuluneesta vuodesta kovasti. Olen todennut, että tiedän suunnilleen kuka olen, mistä pidän ja mitä haluan tehdä. Suunnilleen. Ja aion jatkaa samaan malliin.

Minua kiinnostaa myös erityisesti kuka sinä olet, mistä pidät ja mitä haluat tehdä?

Mikä on elämisen arvoista? Kaikki on peliä ja leikkiä. — Haluaminen on haluamisen pakkoa.

–Henrik Ibsen

🎶 Leon Bridges: River

sydäntalvi

puuttuva palanen

Ylihyvää ystävänpäivää rakkaat ystävät! 💙

A post shared by Teemu Kunto (@teemukunto) on

Ystävänpäivänä yleensä huomaa, että synkimmästä talvesta on jo selvitty ja sekä töihin mennessä että sieltä lähtiessä on valoisaa. Vaikka talvesta ei ole ollut tänä vuonna paljon tietoakaan, tuntuu aamuinen lintujen laulu aina siltä kuin sielun jäätikkö alkaisi pikkuhiljaa sulaa. Ihmiset alkavat hymyillä ja voida paremmin, tipattomat ja mauttomat päivät jäävät taakse ja elämä jälleen voittaa. Töissä kuulee niin asiakkaiden kuin työkavereiden äänestä, että pahimmat härkäviikot ovat takana ja voimme jälleen kaikki jatkaa suurta kulutusjuhlaa riemulla. Lähestyvä kevät saa usein myös ihmissuhderintamalla uutta elämää aikaiseksi.

Kävin tuossa joulun alla satunnaisilla tinder-treffeillä ja minulta kysyttiin ilmeisesti jo klassikoksi muodostunut kysymys: ”Mitä etsit tinderistä?” Tajusin samalla hetkellä itsestäänselvyyden, että en minä etsi kyllä yhtään mitään. Kuten on tullut jo useamman kerran aiemminkin todettua, en todellakaan kaipaa elämääni parisuhdetta tai arjen jakamista, vaikka minusta onkin aina hauskaa tutustua ihmisiin ja muodostaa monenlaisia ihmissuhteita. Samoilla teeseillä suuntaan tähänkin kevääseen. Olen edelleen avoin uusille tuttavuuksille ja hyvälle seuralle ilman sen suurempia taka-ajatuksia tai suunnitelmia.

Olen päässyt lukuhaasteessani melko hyvään alkuun ja sain luettua myös pitkään lukulistalla odottaneen Kafka rannalla -teoksen. Minut pysäytti kirjassa erityisesti Haruki Murakamin ajatus: ”Jokainen, joka rakastuu, etsii oman itsensä puuttuvia palasia.” Välillä minusta on tuntunut, että rakastun luvattoman helposti: ihanaan ihmiseen, uuteen muistikirjaan, hyvään viskiin tai tarttuvaan hittibiisiin. Olen pohtinut jopa, että onko rakastuminen tai rakkaus käsitteenä kärsinyt kohdallani jonkinlaisen inflaation. Todellisuudessa en ehkä rakastu, koska en koe, että elämästäni puuttuisi mitään enkä ainakaan tällä hetkellä etsi minkäänlaisia kadonneita palasia sitä täydentämään.

Enkä toisaalta oikeastaan edes usko, että kukaan yksittäinen ihminen voisi olla toiselle jonkinlainen täydellisesti sopiva palikkatesti. Tottakai erilaisuus ja samankaltaisuus toisessa kiehtoo ja vetää puoleensa, mutta väkisinkin kaikissa ihmissuhteissa sovitetaan välillä pyöreää palaa kulmikkaaseen koloon. On myös mielenkiintoista huomata, miten erilaiset ihmissuhteet ja tyypit saa jokaisesta meistä esille tiettyjä puolia muita korostetummin. Millaiseksi minä tulen juuri sinun seurassasi? Millainen sinä olet minun lähelläni?

sitä haluaa kolahtaa
kyl sä tiedät
siihen niin ihanaan kohtaan
niin kovaa ettei voi
ikinä unohtaa

–Arto Tuunela

🎶 Pariisin Kevät: Liukuovet

puuttuva palanen